IRC-Galleria

Körvilien kaupungin suuren torin laidalla on korkea torni. Se on koko kaupungin korkein rakennus. Sen seinillä ei ole yhtään ovea tai aukkoa, ainoastaan aivan huipulla on yksi ikkuna, joka antaa merelle päin. Sanotaan, että tuota tornia asuu ikivaimo, joka vangittiin satoja vuosia sitten torniin. Vaimon sanotaan murhanneen lapsensa ja juoneen näiden veren saadakseen ikuisen elämän. Kylän vanhimmat kuitenkin vangitsivat naisen ja lukitsivat ovettomaan, portaattomaan torniin elämään yskin ikielämäänsä.

Sattui päivä, jolloin veljekset Galus ja Qulus eksyivät illan pimetessä kaupungin torille. He löivät vedon, että se joka ei uskaltaisi kiivetä torniin istuisi häpeälankulla torin laidalla koko seuraavan päivän.

Molemmat tarttuivat toimeen ja alkoivat kiivetä tornin tiiliseinää ylös. Pojat olivat kiipeilleet seinillä ja kaillioilla koko nuoruutensa ja kuin oravat he kiipesivät suoraa tornin seinää kohti korkeuksia.
Aikansa noustuaan he lopulta pääsevät tirnin huipulle. Huipulta näkyy pohjoisessa aina merelle asti ja etelässä näkyy kolme vuorenhuippua; Valkoinen vuori, Musta vuori sekä Kultavuori. He katsoivat auringon laskua tornin katolta ja puhelivat niitä näitä.

Yhtäkkiä tornin ikkunasta kuului ääntä, kuin naurahdus. Pojat pelästyivät hieman, mutta rohkaistuaan itsensä he päättivät ottaa asiasta selvää. He kapusivat katolta ikkunan kohdalle ja heilauttivat itsensä sisään. Huone oli pimeä ja pölyinen. Hämähäkin verkkoja roikkui kattokruunusta ja tuoleista ja tauluista. Pojat eivät nähneet mitään, mikä olisi äänen aiheuttanut. Mikään ei liikkunut.

Galus huomasi hetken päästä suuren meikkipöydän, jonka ääressä istui tumma hahmo liikkumatta. Se näytti tuijottavan tyhjin harmaantuneeseen ja pölyn peittämään peiliin kuin tarkastellen itseään. Pojat hiipivät lähemmäksi. Qulus kurkisti hahmon kasvoja. Ne olivat naisen kasvot. Ne olivat harmaat ja iho oli kiristynyt luiden ympärille. Silmät olivat kiinni.

”Häivytään täältä”, Galus sanoi ja kääntyi kohti ikkunaa. Ikkunan edessä seisoi kolme lasta harmaissa pölyisissä vaatteissaan. Galus säikähti ja kiljahti. Qulus kääntyi ja huomasi lapset ikkunan edessä. Hän perääntyi, mutta kaatui suoraan kuihtuneen naisen syliin.

”Älkää lähtekö”, naisen ääni sanoi ja sen silmät aukesivat. ”Pienet lapseni tarvitsevat leikkikavereita.”

Galus huudahti ja syöksyi kohti ikkunaa tönäisten lapset tieltään. Qulus riuhtaisi itsensä irti naisen syleilystä ja ryntäsi Galusin perään. Galus pudottautui ikkunan reunalta, tarttui seinään sen alapuolella ja kipusi nopeasti alas.

”Selvisimme!” Galus sanoi. ”Äläkä ikinä kerro tästä kenellekään, Qulus, lupaa se!” Vaan Qulusia ei näkynyt. Hän ei ehtinyt ikkunaan vaan vanha nainen oli tarttunut häneen kesken hypyn. Galus juoksi minkä jaloistaan kerkesi suoraan kaupungin satamaan ja nousi ensimmäiseen lähtevään laivaan. Hänen sanotaan seilanneen meriä vanhaksi asti yrittäen unohtaa tuon illan.

Mutta joka ilta, auringonlaskun aikaan, satojen vuosien ajan, tornin ikkunasta kuuluu lasten leikkiä. Tarkkakorvaiset voivat kuulla neljän lapsen äänet tulevan ylhäältä tornista.

Kohtaaminen

Vuosi oli 2702 muinaisen Kördhaun laskua. Oli loppukesä kaunissa satamakaupungissa, Gïxössa. Sataman päälaiturilla oli suuri joukko odottamassa aavalta lipuvaa laivaa. Joukossa seisoi kuningas Meekodh Arusin Khettirin pojan poika veljineen Sha’selin sekä Sas’umin kanssa. Heidän joukossaan oli kuninkaan läheisiä palvelijoita sekä kaupungin silmäätekeviä nauttimassa aamupäivän raikkaasta merituulesta. Väki oli ollut laiturilla odottamassa siitä lähtien, kun laiva näkyi kuninkaan tornista.

Tovin kuluttua laiva laski laituriin ja portaat vedettiin laiturille, sieltä laskeutui kolme neitoa hovineitoineen ja palvelijoineen.

”Kuulkaa, kuulkaa!” kuuluu kuuluttajan huuto. ”Lännestä saapui laiva ja muassaan se kantoi Airechanan Córursun Chemmacén kolmea kaunista tytärtä. Tervehtikäämme heitä.”

Heistä vanhin oli isänsä nimeämänä Ursulalia ja äitinsä nimellä Airehaukí; siro ja kaunis katsella, ajatuksen juoksultaan sukkela ja lukenut hän oli. Hänellä oli äitinsä vaalea iho ja kullan keltainen tukka. Silmät hänellä oli vihreät kuin Filinmmiloutin ikivihreät havumetsät, vaan katse oli terävä kuin kolmasti karaistu keihäänkärki. Valkoisen mekkonsa päällä hän kantoi isänsä huoneen tunnusta: kultaista keihästä kantavaa karhua.

Keskimmäinen tytöistä oli Brévlalai ja Piceaoebe; korpinmustat hiukset hänellä oli; kuten isällään, ja kruununa tukassaan hän kantoi ikivihreistä havunoksista tehtyä seppelettä, muistona edesmenneestä äidistään. Silmät hänellä oli vanhemman sisarensa tavoin vihreät ja iho vaalea. Valkoiseen ja siniseen taittui hänen asunsa, kun hän asteli portaita laiturille, ja hänellä oli myöskin isänsä huoneen tunnus rinnassaan.

Nuorin tytöistä oli nimeltään Arelle ja Ladenchini, sillä hän kirmasi kesäisin Filinmiloutin loppumattomilla ohrapelloilla kuin peura. Vaaleat hänen hiuksensa olivat vanhimman sisarensa tapaan ja vihreät silmät. Iholtaan hän oli vaalea, poskien punaa lukuunottamatta, ja pitkä hän oli. Hän muistutti enemmän muinaisia pohjoisen valottajia kuin kuninkaan tytärtä. Kän myös kantoi rinnassaa vaakunaa, mutta hänellä oli äitinsä huoneen vaakuna, jossa on hopeinen peura kultareunuksilla.

Ja neidoilla oli mukanaan filinmiloutlaisia kamarineitoja ja naimaikäisiä neitoja. Matkan tarkoitus oli löytää sulhasehdokkaita Mînirmôsta ja päästä rikkaisiin naimisiin. Ja kunikaan veli Sha’sel kiinnitti katseensa Airechanan vanhimaan tyttäreen, Ursulaliaan. Ja pitkään hänen katseensa pysyi tuossa kauniissa neidossa.

Mînirmôlaiset olivat iholtaan tummia ja tumma oli heidän tukkansa. Miehillä kasvoi tuuhea parta ja pitkät hiukset letitettiin mahdollisuuksien mukaan. Vaan Sha’sel ei ollut rujo mies, päinvastoin; hän oli lihaksikas ja ylväs mies, pitkä ja salskea. Hän oli aikansa mahtavimpia kirveen käsittelijöitä, eikä moni vetänyt hänelle vertaa kaksintaistelussa. Lisäksi hän oli vertaansa vailla oleva taktikko, ja usean kenraalin suosiossa.

Yllään hänellä oli seremoniahaarniska, soka koostui rintapanssarista, reisi- ja sääri suojista, olkapanssarista sekä teräksisistä hanskoista, muut alueet olivat rengashaarniskan peitossa. Hartioillaan hänellä oli turkikesta tehty viitta, joka oli kultaisella ketjulla kiinni rintapanssarissa. Vyöllään hän kantoi suurta kirvestä sekä lyhyttä miekkaa. Hänen veljensä Sas’um oli pukeutunut samoin.

Sas’um oli Sha’selin kaksoisveli, mutta heissä ei ollut yhtenevää näköä. Sha’sel muistutti enemmän isoisäänsä Khettiriä, kun taas Sas’um muistutti äitiään Shalasia kasvoiltaan, vaan hänkin oli lihaksikas ja pitkä mies; jalan verran miehenmittaa pidempi. Ja jos joku oli Sha’seliä taitavampi kirveen käyttelijä, niin se oli Sas’um. Vahvana ja rohkeana miehenä hän kävi viholliseen kiinni ja käytti kokoaan ja voimaansa voittaakseen taistelun. Usein Sas’um jättikin kirveen vyölleen ja kävi taisteluun paljain käsin joko tyhmyydestään tai näyttämisen halusta.
Sas’umilla oli vaimo Lalia ja kaksostytöt Lalai (äitinsä mukaan) sekä Anû (Sas’umin sisaren mukaan), jotka asuivat kuninkaan mailla Gïxösta peninkulman verran etelään. Sas’um oli nähnyt maailmaa enemmän kuin veljensä ja piti matkustamisesta. Matkoillaan hänelle oli sattunut yhtä jos toista ja hänen vartaloaan komistivat suuret punaiset arvet.

-

Ja kun tervehdykset oli laiturilla vaihdettu, alkoi juhlaväki siirtyä kohti kuninkaan linnaa. He matkasivat kaupungin läpi ja saapuivat linnan ovelle.

Meekodh kääntyi ovella joukkoon päin ja lausui suurella äänellä. ”Julistan vieraani tervetulleiksi talooni ja linnaani. Olkoot jumalten siunaukset päällänne!” ”Niinkuin sinunkin päälläsi, Meekodh Arusin poika!” yleisö vastasi. Väki astui linnaan ja alkoi suuret pidot.

Illan pimetessä alkoi juhlaväki hajaantua kukin taholleen. Meekodh siirtyi vaimonsa kanssa linnan sydämeen, Sas’um lähti ratsastamaan kohti kotitilaansa ennen auringon laskua, ja Sha’sel jäi vaeltelemaan tiluksilla. Hän asui linnassa Meekohdin vieraana, mutta toivoi naimisiin päästyään voivansa muuttaa omaan kartanoon kaupungin reunalle ja rauhaan kaupungin vilskeestä.
Suuren suihkulähteen kohdalla Sha’sel pysäthyi ja huomasi lähteen reunalla istuvan vaaleahiuksisen neidon. Hän astui neidon viereen ja kysyi tämän nimeä.

”Airehaukí on nimeni äidiltäni Spímfoethilta”, neito vastasi, ”ja Ursulalia isäni Ursuchanan antamana.”

”Kauniit ovat nimesi, lännen neito, kauniit ja todet, sillä hiuksesi ovat kuin kultaa ja silmissäsi on villien, kartoittamattomien metsien tumma vihreä. Minun nimeni on Sha’sel, Arusin Khettirin pojan poika, kuninkaan veli.”

”Tiedän nimesi, Peloton, ja tunnen arvosi, kuulutettu ne on kymmenet kerrat tässä kivisessä kartanossa. Vaan sydämeni ei kestä kiven alla asumista, mielelläni en linnoissa vaella tai holveissa uneksi. Mieleni halaja taivasalle, kauniiden tähtien alle. Ylläni tahdon nähdä Jousen ja Kotkan, sekä Juoksevan koiran; en rapattua kivikattoa.”

”Vaan täällä on eri tähdet. Yöllä taivastamme koristaa Tulppaani, Lohikäärme sekä Metsämies ja Villisika. Jousi ja Kotka jäävät taivaanrannan reunalle ja peittyvät nousevan auringon kajoon. Juoksevaa koiraa en tunne. Kutsumme kentien eri nimellä tuota tähdistöä.”

”Se voi olla, vaan itse en tunne Tulppaania tahi Lohikäärmettä. Metsämies ja Villisika on myös outo.”

”Tulppaani on Rûzyâ ja Ruuzyav tai lännemmässä Ánthiroeschilth. Lohikäärme tunnetaan nimillä Prïzix, Shuhin ja Brizhich. Metsämies ja Villisika on Angôringäzäd, Döfýd tai Shirummos rym Goar.”

”Monia kieliä puhut, kuninkaan poika, ja tähdet tunnet. Tulppaani on maassani eri nimellä, se on Nouseva tähti. Nuo muut kuullostavat oudoilta, joten saat ne minulle näyttää taivallalta."

Ja nuo kaksi viettivät yön tuijottaen tähtiä ja opetellen tähtikuvioita. Taustalla juhlien äänet hiipuivat ja sydänyönä oli ainoastaan nuo kaksi hereillä suihkulähteen reunalla.

-

Ja päivät kuluivat tähtien ja auringon alla. Kuusi kuukautta ja kaksi, yhdessä he kävelivät Gïxön kaupungissa ja sen ympäröivillä mailla. Yhdessä he tutustuivat kukkasten nimiin ja tähtikuvioiden muotoihin. Ja Sha’sel kertoi paljon maastaan ja sen tavoista, ja Ursulalia kuunteli. Paljon ei tyttö puhunut, sillä Sha’sel kertoili mielellään asioita ja tyttö kuunteli mielellään. Vaan kun tuli lähtöä edeltävä ilta kysyi Ursulalia Sha’selilta tämän aikeita.

”Maassani on tapa, että kihlauksesta tulee kulua auringon kierto ennen naimista”, Sha’sel vastasi.
”Vaan kihloja emme ole vaihtaneet, armaani Airexâkî, ja huominen on lähtöni päivä. Olenko hölmö, kun odotin kättäni sinun pyytävän? Liekö ollut lumettä nämä tunteeni kuninkaan veljeä kohtaan vai valettako kenties?”

Sha’sel ei vastannut.

”Miksi et vastaa, Peloton? Osuin oikeaan, luulen. Kihloja ei ole, ei tule. Näin arvaan.”
”Tunteeni ovat myrskyisät, Oxï-o-lïlâre. Vapauteni vetää minua yhteen ja tunteeni sinuun toiseen suuntaan. En tahdo matkojeni tuovan pelkoa tai surua muille, itselleni ainoastaan. Ja suuri on menetys tähdiltä, jos niiltä sinut vien omaksi, sillä kauneutesi on se mille tähdet ja Kuu ovat kateellisia; hiustesi kullasta on Aurinko ottanut mallin; silmiesi syvyydestä voivat metsälammet uneksia; lumikentät ihosi vaaleutta katellisina katsovat. Ja nyt minulle tarjotaan osaa ottaa nämä kaikki itselleni. Matkalainen pelkää luonnon vihaa, ja päälleni kaunan saan, jos kaikkein kalleimman otan itselleni.”

”Paljon puhut, vaan kiertelet. Huomenna on lähtöni päivä. Jää hyvästit, kunnes vastauksen saan, Únshýli Epäröivä.” Ja Shaäsel jäi yksin pimeään tujottamaan Ursunlailian perään.

-

Aamu tuli yksinäisenä Ursulalian huoneeseen. Kostein silmin hän tuijotti kivistä kattoa ja kuunteli linnan ääniä. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään tuona yönä; hän oli rukoillut tähdiltä ja Kuulta siunausta ja Sha’selin mielen suunnan näyttämistä.

Kun ovelle koputettiin ja hovineito asui sisään, oli Ursulalia jo täysissä pukeissa ja valmiina lähtöön. Laivan oli tarkoitus lähteä auringon ollessa korkeimmalla kohdallaan. Surun murtamana Sha’selin eilisistä sanoista Ursulalia lähti kohti kaupungin reunaa. Läheisen metsän siimeksessä hän polvillaan pyysi metsää luopumaan vaateistaan häntä kohtaan. Taivaanrantaan nousi uhkaavia pilviä ja lokit nauroivat pilkkalauluaan. Suru mursi Ursulalian ja synkin mielin hän palasi kartanoon.

Hän joutuisi palaamaan maahansa ilman sulhasta. Hänen siskonsa olivan molemmat löytäneet sulhon Gïxösta; Arelle oli antanut kätensä Galus Vahvakädelle, Gïxön sotamarsalkalle, ja Brévlalain kättä pyysi kauppakillan johtajan Ûnhittin poika Eurra.

Saattui lähti kartanon portielta neljännellä tunnilla auringon noususta. Soitto soi ja tanssijat pöyrivät joukon ympärillä. Ihmiset vilkuttivat Filinmiloutin kaunokaisille ikkunoistaan ja kadunreunoilta. Kaikilla oli juhlava mieli, poislukien Ursulalialla. Sha’sel ei ollut saattojoukossa ja Meekodh kyseli Ursulalialta tämän perään, mutta ei osannut sanoa Sha’selin olinpaikkaa.
Viimein saattue saapui satamaan, jossa hyvästejä vaihdettiin. Ursulalia viivytteli laiturilla, ja katsoi väkijoukkoon ja rinteeseen, josko hänen rakkaansa saapuisi. Aurinko alkoi olla korkeimmalla kohdallaan.

Ursulalia katsoi kohti aurinkoa, joka oli jo lähes lakipisteessään, ja puhui. ”Jos minua rakastat, niinkuin Peloton sanoi, viivyttele nousuasi ja anna rakkaani saapua satamaan. Tiedän hänen olevan tulossa. Anna hetki, Kultakehän kantaja, ja viivy matkallasi.”

-

Ja aurinko viipyi. Tuon päivän sanotaan kestäneen useita tunteja pidempään kuin mikään muu päivä. Vaan Sha’selia ei näkynyt. Perämies ilmoitti torven törähdyksellä laivan lähtevän ja laskusilta vedettiin laivaan. Kyynelten muuri murtui, kun laiva irtosi laiturista; Ursulalia itki laivan kaidetta vasten ja painoi päänsä. Sinilintu lensi reelingille häne viereensä ja liversi iloissaan.

”Kultakutri!” kuului huuto laiturilta. ”Myöhässä tulen, mutta viimeisellä hetkellä!” Se oli Sha’sel valkoisella tammalla. Metsämiehen vaatteet hänellä oli eikä kiiltävää kuninkaan haarniskaa. ”Yöllä Kuulta ja tähdiltä anelin kättäsi, Auringolta sinut pyysin aamusella, metsän lammelta sinua vaimoksi pyytämästä tulen. Ja vastasivat kaikki myöntävästi. Siis kättäsi pyydän ja vaimoa sinusta. Miten vastaat?”

”Aurinko teollaan minut sinulle luovutti, Kuu kasvosi siunasi loisteellaan ja metsän lintu soi korpien siunauksen. Vastaan ’kyllä’!”

”Myöhässä kun tulin, en saanut sinua sormuksella omakseni ottaa, oi Airexâkî Kultatukka, mutta ota tämä.” Sha’sel otti kaulastaan ketjun, jossa roikkui syvän virheä timantti kultareunoilla. Hän nosti sen päänsä päälle ja sinilintu lensi sen hakemaan ja toi sen Ursulalialle. ”Se on Lïlâre, Metsän lampi. Koristakoon se kaulaasi merkkinä minusta, sillä tulen Ursunbleghiin niin pian kun pääsen. Sen lupaan, kautta tähtien ja Kuun, Auringon ja metsän lampien.”

”Jää hyvästi, Peloton. Et enää ole Únshýli! Sha’sel Caerrath, sinua odotan! Vaan kiirehdi! maa jäätyy taas talvella ja lumi ei meitä siunannut.”

Ja Laiva lipui aavalle.

Gïxö sijaitsee Koillis-Khanissa. Se on koko mantereen aikansa itäisin suurkaupunki ja Mifïn pääkaupunki. Ursunblegh sijaitsee Luoteis-Khanin läntisimmässä osassa. Näiden kahden kaupungin välillä oli tarinan tapahtuman aikaan kahdeksan itsenäistä valtiota, joista useat olivat sodassa keskenään.

Se, miksi gïxölaiset halusivat mennä naimisiin ursunbleghilaisten kanssa, johtuu yksinkertaisesti siitä, että Filinmilout oli todella rikas valtio (se vaihtoi myöhemmin nimensä Aireursuksi, joka tarkoittaa "Kultakarhua"). Suuri osa koko muinaisen Kördhaun kullasta ja jalometalleista tuotiin Luoteis-Khanin vuorilta. Kesäisin sitä kuljetettiin laivalla, mutta merirosvot tekivät ryöstöretkiä usein kauppalaivoihin, jotka purjehtivat ilman saattueita.

Matka maitse Gïxösta Ursunbleghiin vie noin 35 viikkoa jalan. Ja tämäkin ainoastaan hyvällä säällä ja olettaen, että joka päivä kuljetaan vähintään 5 peninkulmaa (noin 40 kilometriä). Linnuntietä etäisyyttä näillä kahdella kaupungilla oli siis noin 8000 kilometriä.

Talviaikaan ei laivat voineet lähteä pohjoisimmista satamista, sillä satamat olivat neljä kuukautta jäiden peitossa. Siksi veljekset lähtivät taittamaan taivalta maitse.

****

Nimi Meekodh on koordhüria ja on saattanut olla alunperin muotoa Nheekod, mikä tarkoittaa "sikojen ystävä" tai "sorkkaystävä" [nhê- (sorkka, kavio), koed- (toveri)], mutta ajan saatossa nh-kirjainyhdistelmä on vaihtunut m-kirjaimeksi. Lausunta on edelleen samankaltainen, mutta kirjoitusasu on muuttunut. Nykyään koordhürin kielen mê-sana tarkoittaa "olla" tai "hän, joka on", eli nimi voisi kääntyä yksinkertaisesti "Ystävä" tai "Hän, joka on ystävä".

Sha'sel sekä Sas'um ovat alkujaan shuhinia. Tämä kieli oli alkujaan orjien käyttämä alkuperäiskansojen yleiskieli. Monet omaksuivat tämän kielen jokapäiväiseen käyttöönsä ja 500-luvun puolivälissä se oli saavuttanut asemaa jopa kunikaallisten nimissä. Usein kuitenkin shihinumin kieliset nimet annettiin vasta toiselle tai kolmannelle lapselle, jotta perimyksessä olisi aina ensimmäisenä koordhürin (tai erioixin) kielellä nimetty lapsi.

Sha'sel on lyhennös sanoista "shaih-beraga" sekä "shehlkû", joka tarkoittaa "suuhun katsova". Tämä tarkoittaa siis vaaraa silmästä silmään tuijottavaa henkilöä tai pelotonta. Sha'sel on siis vapaasti käännettynä "Peloton".

Sas'um on eräänlainen mukaelma sanoista "sham" ja "um". Um on määräinen artikkeli, joka normaalisi esiintyy sanan edessä. Nimissä sen tiedetään esiintyvän heittomerkin kanssa sanan lopussa, jos se esintyy ollenkaan. Sham tarkoittaa "sammaleista", jolla viitataan siihen, että henkilön ajatuksenjuoksu on hidasta. Sas'um tarkoittaakin vapaasti käännettynä "hölmöä", mutta sanalla on hyväntahtoinen sointi. Sas'um on kaksimerkityksinen, sillä "sausu" tarkoittaa kaivaa ja "sûm" on hauta tai kuoppa. Joten nimi voi olla myöskin "haudankaivaja" tai "hautaaja".

Körvilien kaupungin suuren torin laidalla on korkea torni. Se on koko kaupungin korkein rakennus. Sen seinillä ei ole yhtään ovea tai aukkoa, ainoastaan aivan huipull on yksi ikkuna, joka antaa merelle päin. Sanotaan, että tuota tornia asuu ikivaimo, joka vangittiin satoja vuosia sitten torniin. Vaimon sanotaan murhanneen lapsensa ja juoneen näiden veren saadakseen ikuisen elämän. Kylän vanhimmat kuitenkin vangitsivat naisen ja lukitsivat ovettomaan, portaattomaan torniin elämään yskin ikielämäänsä.

Sattui päivä, jolloin veljekset Galus ja Qulus eksyivät illan pimetessä kaupungin torille. He löivät vedon, että se joka ei uskaltaisi kiivetä torniin istuisi häpeälankulla torin laidalla koko seuraavan päivän.

Molemmat tarttuivat toimeen ja alkoivat kiivetä tornin tiiliseinää ylös. Pojat olivat kiipeilleet seinillä ja kaillioilla koko nuoruutensa ja kuin oravat he kiipesivät suoraa tornin seinää kohti korkeuksia.

Aikansa noustuaan he lopulta pääsevät tirnin huipulle. Huipulta näkyy pohjoisessa aina merelle asti ja etelässä... (jatkuu pian)

(KOMMENTOIKAA)

On vuoden ensimmäinen päivä vuotta xxxx [en muista nyt takkaa vuotta, mutta tarkistan ja korjaan tuleviin versioihin] Gïxössa, . Meekodh ja hänen veljensä kaksospojat Sha'sel ja Sas'am lähtevät kohti Ursunbleghiä, Khanin luoteiskärjessä sijaitsevan Filinmiloutin pääkaupunkia. Siellä asuu Sha'selin tuleva vaimo Ursulalia.

He ovat matkanneet kuukauden päivät ja taittaneet jalan satoja peninkulmia talvisessa Pohjois-Khanissa. On kolmas päivä vuoden xxxx toista kuukautta, joka on Filinmiloutin itsenäisyyden vuosipäivä (3.2.on myöskin Aireursutin itsenäisyyspäivä). He saapuvat Ursunyavin kylään auringonlaskun aikaan, jossa juhlat alkavat kaupungin torilla. He syövät perinteisesti karhunlihaa (karhun kaatamiseen liittyy monia perinteitä, joita metsästäjien tulee noudattaa, mutta ne on selitetty muualla), mutta ainoastaan paikalliset saavat osallistua juhlintaan.

Sha'sel sekä Sas'am laittavat leirin pystyyn kylän muurien ulkopuolelle ja Meekodh lähtee metsälle. Vaikka Meekodh onkin yli kaksisaataa vuotias (273 tarkkaanottaen), hänen metsästystaitojaan kadehtivat monet metsästyskiltalaiset hänen kotimaassaan. Nopeasti hän pääseekin karhun jäljille ja ja saavuttaa otusta nopeasti. Pimeän turvin hän iskee karhua nuijallaan surmaten tämän.

Liian myöhään Meekodh huomaa, että karhu olikin vasta poikanen. Tajuttuaan tekonsa Meekodh ajattelee, että kukaan ei huomannut häntä ja myös hänen ja veljien on syötävä. Hänen suolestaessaan karhunpoikaa, toinen karhu osuu paikalle ja ryntää suin päin Meekodhin kimppuun.

Seuraa suuri mittelö. Tanner tömisee ja iskuja vaihdetaan. Meekodhilla on toisessa kädessään suuri veitsi ja toisessa kullattu ja teräksellä vahvistettu nuija. Karhu huitoo suurilla tassuillaan Meekodhia ja osuu tuon tuosta kynsillään Meekohdiin.

Taistelu alkaa näyttää Meekodhin osalta hävityltä, hän vuotaa verta ja hänen voimansa ovat lopussa. Karhu saa lopulta otteen miehestä ja nappaa kuninkaan karhunsyleilyynsä. Meekodh iskee viimeisellä voimallaan veitsen karhun sydämeen ja he molemmat kaatuvat maahan. Meekodh jää karhun alle puristuksiin.

Heidän maatessaan maassa, karhu katsoo Meekodhia ja sanoo: "Sinä olet Kördhaun kunigas, Meekodh Arusin Khettirin pojan poika. Kauas on nimesi kaikunut näissä talven raiskaamissa metsissä. Vaan kuinka ei kuningas tunne Pohjoisten metsien lakeja? Kuka surmaa karhunpojan saa päälleen kirouksen." "Minuun ei kuolevan karhun kiro satu. Pois päältäni sinä julkea otus! Kuninkaaksi minua kutsut ja etikettiäni kyselet, vaan eikö metsän karhu tunne kuninkaan lakia? Kuningasta saa puhutella vain luvan varassa tai toinen ruhtinas! ja lupaa et pyytänyt etkä saanut. Takan eteen talvi-iltojen iloksii joutaa nahkasi ja pääsi kamarin sienää komistamaan!" Meekodh sanoi karhulle.

"Olen Aireursu, Brévlalian metsän ja Filinmiloun maan herra ja valtias." Ja tällöin Meekodh huomaa karhun olleen suuri mies, jolla on karhun talja selässään ja huppuna karhun pää. "Ja poikani sinä surmasit vähänmielisyyttäsi ja varjoista, aseettoman ja keskenkasvuisen." Ja Meekodh näki karhunpojan olevan ihmislapsi karhuntaljassa.

"Oi kohtaloa! Kauhea on se tapahtuma, joka päälleni lankesi. Vaan ruuan takia tapoin, en huvin tai urheilun vuoksi. Veljeni ja minä olemme tulleet kaukaa ja Ursunbleghiin olemme matkalla kosimaan kaunista Ursulaliaa Sha'selille veljelleni." "Vaan Ursunbleghiin ette ikuna pääse!" huutaa Aireursu. "Minun kostoni sinulle on ikielämä talven pakkasissa ja taivallus umpihangissa. Ja karhun asua kannat ja metsästäjiä pelkäät. Veljesi sinua kavahtavat, jos heitä tapaat ja ystäväsi sinusta takan eteen taljan tahtovat! Sinä olet karhu!" Ja niin Aireursu kuoli.

Meekodh jäi makaamaan lumeen. Hän oli pahoin runneltu ja häneen sattui. Hän yritti nousta, mutta jalat eivät kantaneet ja hän vaipui mustaan uneen.

Sillä aikaa leirissä Sha'sel sekä Sas'um odottivat nuotion ääressä veljeään palaavaksi. Tunteja kului ja aamu näytti jo sarastavan, kun tumma hahmo lähestyi leiriä. Nuotin piiriin astui vertavuotava ja raihnainen karhu, joka murisi kaksosille vihaisesti.

Sha'sel tarttui kirveeseensä ja Sas'um nappasi nuotiosta palavan oksan. He yrittivät häätää karhua liekillä ja huudoilla pois, mutta karhu nousi takajaloilleen ja ärisi hurjana (tai niin he luulivat). Sha'sel hyökkäsi kirves koholla karhua kohti. Kirveen isku osui lappeella ja karhu ryntäsi päistikkaa kohti Sha'selia. Kiivaan kamppailun jälkeen Sha'sel makasi kuolleena maassa ja karhun seisoi hänen vierellään. Sas'um juoksi karhua kohti ja iski palavan oksan tämän turkkiin. Liekit ympäröivät karhun ja pian karhu makasi liikkumatta massa.

Sas'um juoksi veljensä luo ja huomasi, että tämä oli kuollut saamiinsa vammoihin. "Voi kaunis Shas'el! Vaimosi maassa saat surmasi metsässä karhun kädestä (Ursulalia tarkoittaa "karhumetsää")! Voiko kohtalo olla julmempi?" Ja Sas'um huusi pimeyteen ja kirosi tuon maan. Sanotaan, että tuo metsä sai myöhemmin nimen Oiyén, se on Ikihuuto. Ja itkuisin silmin näki hän nuotion veressä toisen ruumiin. Ja hämmästyneenä hän huomasi tuon ruumiin olevan hänen vanhemman veljensä Meekodhin ruumis. Palanut, mutta tunnistettavissa.

"Minkä tein? Veljeni surmasin vihassani. Naamiossa tuli Meekodh luoksemme ja me emme omaa veljeämme tunteneet! Me likinäköiset ja vihassamme sokeat hölmöt. Kuninkaan kimppuun kävimme ja veljemme surmasimme."

Sas'um kokosi puista kokon ja laski molemmat veljensä sen laelle. Hän nousi itse huipulle myös kantaen soihtua. "Sinä Meekodh tullaan muistamaan nimellä Ûnimalle, Tuntematon, ja sinä Sha'sel jäät muistoihini nimellä Kodheuri, se on Lyhytnäköinen. Teidät saa nyt Grangofá ottaa huomaansa ja siellä saatte syntinne sopia. Vaan minä, veljeni murhaaja, en elämääni voi jatkaa. Tieto teostani kiirii edelläni ja kiroaa sukuni, jos ikinä palaan kotiini. Kuninkaan murhaaja ja veljensä pettäjä, Mifindokhid sekä Hýlinmürüd. Näillä nimillä tullaan minut muistamaan. Nyt! Ottakoot liekit minut ja viekööt minut Prizhikhin jalkojen juureen!" Ja Sas'um heitti soihdun nuotioon ja liekit pyyhkivät noiden kolmen maalliset jäännökset maan kamaralta.

Áinin-mou (Áinin-mou)

Mârerra earthin-mou mé, din (Maererra earthin-mou mé, din)
Flethlít vâstin-yame mârin (Flethlít vaestin-yame maerin)
Din shýl-ranthi gra anthín (Din anthín gra shýl-ranhti)
Granôsti din thradit lârthi (Granoesti din thradit laerin)

Kromatin kór krâfile (Cór craec chromatin)
Yeme môrth klaku kamá-Ire (Yeme moerth clachu chamá-Ire)
Lika mava-ranthi níh gika vúin (Licha mava-ranthi níh gicha vúin)
Vâsgotit hônke Fümáing (Grangofát hoenche Fümáin)

Ensin marfilillä ja sulkeissa on ifilillä.