IRC-Galleria

Paniikkihäiriö



Olen sairastanut paniikkihäiriötä nyt noin vuoden ja se on tuottanut minulle hankaluuksia selvitä normaalista elämästä ja syö tuhottomasti energiaa.

Alku oli todella pelottavaa ja turhauttavaa aikaa, koin olevani täysin turta ja yksin kyseisen ongelman kanssa, en tiennyt mistä oli kyse, luulin kuolevani.

Ennen luulin olevani lähes kuolematon, elin todella rankan teini-iän masennuksineen, viiltelyineen ja syömishäiriöineen, joka piinaa minua yhä ja tekee arjestani todella kummallista normaalin, terveen ihmisen näkökulmasta katsottuna.

En kirjoita nyt syömishäiriöstä sen enempää koska tämä ikään kuin itselleni kirjoitettu kirje käsittelee nyt paniikkihäiriötä.
On yllättävän hankalaa analysoida omaa psyykettään ikään kuin ulkopuolisen henkilön silmin, mutta koitan tehdä parhaani ja jättää tunteet taka-alalle.

Yleistä paniikkihäiriöstä

Paniiihäiriö luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin ja sitä sairastaa muutama prosentti suomalaisista.
Eniten kyseessä olevaa häiriötä on nuorilla aikuisilla ja se on yleisempää naisilla.

Jokaisella ihmisellä paniikkihäiriön oireet ovat vähän erilaiset. Kaikkia oireita ei tarvitse olla edellä mainitusta luettelosta, vaan oireet vaihtelevat yksilöittäin. Kohtaus kestää yleensä joitakin kymmeniä minuutteja, harvemmin tunteja. Kohtaukset ovat toistuvia ja ilmenevät yleensä äkisti ja täysin odottamatta. Paniikkikohtaus on potilaalle pelottava, mutta ei itsessään vaarallinen kokemus.
Fyysisiä oireita:
• Käsien tärinä tai vapina
• Raajojen tunnottomuus, pistely ja puutuminen
• Sydämen tykytys tai kiihtynyt sydämen rytmi
• Rintakipu tai puristuksen tunne rinnassa
• Huimaus
• Pahoinvointi[1]
• Epävarma olo, pyörtymisen tunne
• Tajunnan tason häiriöt tai hämärtyminen
• Epätodellisuuden tunne
• Kontrollin menettämisen tai sekoamisen pelko
• Kuoleman pelko
• Näkyjen näkeminen
Paniikkihäiriö voi kestää kuukausia, jopa vuosia, riippuen kuinka ja milloin hoito aloitetaan. Jos häiriö jätetään hoitamatta, se saattaa vaikeuttaa siitä kärsivän henkilön elämää pisteeseen, jossa hänen henkensä on vaarassa paniikkikohtausten ja sen peittely- tai välttely-yritysten vuoksi.lähde? Itse asiassa monilla sairaudesta kärsivillä on ollut vaikeuksia ihmissuhteiden kanssa heidän yrittäessään selvitä sairauden kanssa. (lainattu wikipediasta)

Henkilökohtainen Paniikki

Huomaan usein jo aamulla jos minulle on kehittymässä paniikkikohtaus päivän aikana, se on kuin lumipallo joka vierii alemmas, alemmas ja vaan alemmas, kasvaen kovaa vauhtia
.
Aluksi tunnen jatkuvaa levottomuutta, ahdistusta ja epätoivon tunteita. Kuin valuisin suohon. Minun tapauksessani koitan lievittää sitä tunnetta bulimisin oirein, ehdottoman huono keino! Koen vaan lisää ahdistusta kun mietin mitä kaikkea minuun tällä kerralla ehti imeytyä, syyllisyyttä, häpeää ja itsevihaa. ”Miksi teen näin?” On lause, kysymys jota itselleni hoen jos siinä voimattomuuden ja vajoamisentunteessa siihen kykenen.
Jollen edes kykene kyseenalaistamaan omaa toimintaani, olen todella loppu, viekää minut sairaalaan kiitos, mutta kuka senkin näkee milloin ollaan siinä tilanteessa, ei kukaan.

Olen näissä maanisissa olotiloissa myös usein pelännyt että menetän kontrollin täysin ja teen itselleni tai jollekin muulle jotain lopullista, satutan…

Toisaalta minun tapauksessani ei ole mitään akuuttia itsemurhariskiä koska rakastan elämää, pelkään kuolemaa ja saan tyydytystä monista pienistä arkisista asioista.
Olen koittanut omaksua elämänmyönteisen ja positiivisen asenteen näiden (8) mustien vuosien jälkeen, olen tajunnut että elämä kantaa ja asenne on se mikä loppupeleissä ratkaisee.

Koitan oppia pikkuhiljaa rehellisyyttä, niin itseäni kuin muita kohtaan, tarttua realiteetteihin, siihen mitä minulla on, ei siihen mitä joskus menetin tai mitä peili tai vaaka näyttää.
Kohtele muita niin kuin itse haluaisit tulla kohdelluksi on täysin pätevä argumentti josta jokainen voisi ottaa oppia.


Niin asiaan, elikkä paniikkikohtaukseen.
Minulla se ilmenee hyvin voimakkaasti, ehkä siksikin että olen sisimmältäni äärimmäisen herkkä ja jopa sairaanloisen vainoharhainen, joka on ilmennyt siten että olen koittanut tukahduttaa kaikki tunteet, alkoholin, huumeiden ja täydellisen välinpitämättömän käyttäytymisen keinoin, se ei toimi, voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä vaikka vasta parikymppinen olenkin. Olen pahoillani kaikkien läheisten puolesta, en voi muuta sanoa.

Paniikkikohtaus on minulle pieni kuolema jos näin voin sanoa, En koe minkäänlaista turvallisuuden tunnetta, olen vain kaarnalaiva tulvivassa joessa.
Raajojani pistelee, kieli puutuu, silmät eivät mene kiinni kun yritän räpsyttää ja kuivuvat, lihakseni kramppaavat, näen näkyjä, kuulen ääniä, uskomattoman outoja ääniä ja kuvia, tie tuntuu jotenkin vinolta, tekee korkkiruuvia, taivas valuu ja puut sulautuvat siihen, kaikki pyörii ympyrää tai muuttuu mustavalkoiseksi, kuin lumisadetta TV:ssä, kummaa sulamista.
En saa selvää sanoista, ahdistus on niin pistävä etten osaa sitä edes kuvailla, kertoa sitä tyydyttävästi edes näin tekstin muodossa joka on minulle helppo lähestymistapa puhumiseen verrattuna.
Tuntuu kuin vajoaisin mustaan kuiluun, fyysinen ruumiini tai se mitä siitä nyt on jäljellä tuntuu hallitsemattomalta dynamiitilta joka räjähtää hetkenä minä hyvänsä, tai sumulta joka menee tuulen mukana, en toisinaan tunne ruumistani, se on pelottavinta.
Jotain häiriön vakavuudesta kertoo sekin että olen joutunut sairaalaan sen takia, en kyennyt kävelemään, makasin maassa ja kramppasin, huusin haparoivia sanoja, luulin että minulla on sydänkohtaus, luulin kuolevani siihen paikkaan, suustani tuli vaahtoa.

Kuolemanpelko on myös täysin uusi tunne, ennen ajattelin sitä lähinnä sanana, en ajatellut kuolemasta mitään, lähinnä että se tuo helpotuksen johonkin mitä minulla ei ikinä edes ollut, päätös pelolle, häpeälle.
Olen päättänyt olla vahva, selvittää ongelmani ja haen niihin nöyrästi apua, se on ainut vaihtoehto, vaikka vaikeaa tulee olemaankin.

Mitä tästä opimme?

Se tulikin jo varmasti ilmi mutta olen päättänyt selvitä, selvittää ne ongelmat mitä tässä pienessä päässä liikkuu.
Minun pääni on kuitenkin minun maailmani, minun elämäni ja jotten alkaisi nyt liian minäkeskeiseksi niin myös läheisilleni aika oleellinen asia.
Onneksi minulla on perhe jota rakastan enemmän kuin mitään, jonka takia jaksan toistamiseen laskea hengitysrytmiäni etten alkaisi hyperventiloimaan ja kramppaamaan.
Minulla on ihmisiä jotka oikeasti jaksavat välittää ja tukea, vaikka loppujenlopuksi olenkin yksin mielenterveysongelmien kanssa.
Minulla on tulevaisuus ja elämä, suunnitelmia ja haaveita, ehkä joskus joku rakaskin joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen, häiriöineni kaikkineni.





-Noora