IRC-Galleria

Rakas mammani kuoli tänään, siitä on vain mutamia tunteja kun hän nukkui pois.
Mamma oli todella läheinen minulle, hän hoiti minua pienenä ja teininä siivosin hänen luonaan ja tein kauppareissuja. Olimme pienenä kesäisin mamman mökillä, kävimme mattopyykillä ja kävimme yökylässä. Minulla oli onnellinen lapsuus ja mamma oli suuri osa sitä.
Pienenä pelkäsimme pikkuveljen kanssa mammaa kun hän teki meille ilmeitä ja käskimme äidin sanoa aamulla mammalle ettei hän tekisi niitä, mamma oli myös hyvä puhumaan puhelimessa ja usein hän sitä tekikin.
Joskus mamman puhuessa päätin parturoida hiukan tukkaani ja tulos oli vähintään, hmm... Mielenkiintoinen. Muistan yhä mamman ilmeen kun tulin onnellisena huutamaan miten hieno tukka minulla nyt on.
Usein myös suljimme itsemme vessaan salaa uittamaan leluja.
Mamma tuli oventaakse kyselemään mitä teemme("mitä tee siäl kluttat"), no emme tietenkään omien sanojemme mukaan mitään, kuhan kyhnimme vessassa. Mamma taisi silti jotain arvata kunnemme suostuneet ovea avaamaan ja päätti siinätilanteessa sitten sanoa "mää noja ovehe". Mamma sitten nojasi ja me paruimme naamat punaisena vessassa ja hakkasimme ovea, lopulta sitten pääsimme ulos ja usein saimme plättejä episodin jälkeen, niitä söimmekin pienenä aika usein, mamma paistoi maailman parhaat plätit.
Kuolema ei tullut yllätyksenä eikä puuntakaa mutta silti tuntuu kuristavan pahalta.
Miten voin suhtautua rakkaaseen ihmiseen jota ei vaan yhtäkkiä enää ole?
Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ymmärrän sen mutta silti se nielaisee kuin musta aukko.
Mamma, missä ikinä oletkin, tahdon sanoa sinulle kiitos turvallisesta lapsuudesta ja huolenpidosta, rakastan sinua.